Oivalluksia

Here's the thing.
Vietin lukion jälkeen kolme välivuotta. Tai jos tarkkoja ollaan niin kolme ja puoli. Muutin omilleni asumaan, vuodeksi ulkomaillekin, tein erilasia töitä ja elelin ilman sen suurempia huolia. Kuitenkin, mielessä oli koko ajan että haluan tutkinnon ja niin sitä sitten muutaman vuoden palloilun jälkeen mentiin kouluun.

Ensin oli kivaa. Oli ihan mun juttu.
Sitten alkoi epäilyttämään.
Sitten epäilytti vähän lisää. Haluanko tätä sittenkään?

Nyt, kun on tutkintoni kolmas vuosi menossa ja eletään keskellä vaihtariaikaani. Opinnoista jäljellä enää harkka ja oppari. Ja sitten.

BOOM!

Keksin viimein mitä oikeasti haluan tulevaisuudessa tehdä. Yksi aamu heräsin ja vastaus oli selkeä. Nyt asiaa muutaman päivän pohtineena koko juttu tuntuu vieläkin selkeämmältä.

Jumalauta.
Nyt jos koskaan ollaan erään elämän filosofisen kysymyksen äärellä:
''Miksen tajunnut tätä aiemmin?''

kuva
kuva

Aamu

Syysloma. 

Sadepäivä ja pehmeä kotisohva. 

Vihreä tee ja viikon Iholla-jaksot läppäriltä. 

Ei kiire minnekään. 

Tänään on kaikki hyvin. 

Päätökset

Kolmen päivän pikareissu Pariisiin oli aika hengästyttävä kokemus. Glamouria ja kusenhajuisia alikulkutunneleita. Nähtävyyksiä ja taidetta. Viiniä ja jälkiruokia. Ja joo, ne ranskalaiset miehet. En ole erityisemmin kartta kädessä nähtävyyksien perässä juoksenteleva kaupunkimatkailija vaan enemmän semmoinen vaeltelija, mutta tällä kertaa matkaseurani kanssa suunnistettiin määrätietoisesti pisteestä A pisteisiin B, C ja D. Onneksi viimeisenä päivänä kartat voitiin unohtaa ja vaeltelullekin oli mahdollisuus.

Sydäntenmurskaaja on päätösten edessä. Hänellä on mahdollisuus ottaa hyppy tuntemattomaan ja matkustaa luokseni tänne keski-Eurooppaan. Tai sitten me oikeasti lopetetaan tämä koko typerä säätö ja yhteydenpito. Jompi kumpi on valittava ja se ahdistaa, molempia.

Hölmö rakkaus. Mitä se tekeekään meille ihmispoloille.

Luuserifiilis

Tänään mentiin yliajattelun puolelle.
Neppailin tuossa pari viikkoa taaksepäin Tinderiä joka mätsäsi minut järjettömän hyvännäköisen miehen kanssa. Semmoisen, joka on vähän out of my league.
No, tässä sitten ollaan juteltu jo jonkin aikaa. Keskustelut eivät ole olleet erityisen hedelmällisiä (you know, ei semmoista että puhutaan yömyöhään ja kokoajan tekisi mieli olla tekstaamassa) mutta siltikin olen tuntenut vähintäänkin fyysistä vetoa häntä kohtaan.

Siispä. Sovittiin treffit ja viestien sävystä päätellen luvassa olisi ollut mitäpä muutakaan kuin aito tinder hookup! Ensin olin että ok, let's do this!

Ja sitten menin lukkoon.

Peruin treffit ja kerroin rehellisesti että miksi: ei tämmöset treffit sit ehkä kuitenkaan ole mun juttu.
Plus söin eilen kattilallisen spagettia ja tunnen itseni hiilarimursuksi, ei paljoa huvita olla alasti kenenkään edessä (tätä en hänelle kertonut). Voi hyvin olla, että jälkimmäinen syy oli vähän enemmän totta. Olen itsestäni aivan järjettömän epävarma tällä hetkellä.

Mies otti perumisen hyvin (tai siltä ainakin vaikutti) ja yllätyksekseni totesi itsekin että ''seksitreffit'' (lol) ei ihan kuulu hänen tyyliinsä mutta oli ajatellut mennä ''flown'' mukana ja että olisi kiva käydä kahvilla ensi viikolla.

Flow-kommentti nyt ehkä vähän ontuu, mutta jännä nähdä että käydäänkö me kahvilla ensi viikolla.
En ole varma kaduttaako minua tämän päiväisen peruminen.

Läheisyys kelpaisi, edes hetkellinen.

Maantaina matkustan rakkauden kaupunkiin.

(kuva)

Twentysomething

Tässä on nyt tilanne päällä. Sitä istuu satunnaisena torstaina tuntikausia paikallaan ja miettii, että jotain pitäisi tehdä. 25-vuotta on pamahtanut plakkariin parisen kuukautta aikaisemmin ja armoton itsensä ja oman sielupolon tutkiminen on päällä. Kuka olen? Mikä minusta tulee? Mistä löytyy onnellisuus? Miksei suklaata voi syödä suuria määriä muuttumatta virtahevoksi? Ja niin edelleen.

Tiedättekö, kun joskus (okei.. useammin kuin joskus) sitä hukkaa itsensä iltahämärissä ajatusten aallokkoon ja päätyy vetämään suklaaöverit sohvalle, tuijottamaan kattoa ja miettimään että tätäkö tää elämä nyt on. Että kaikesta seikkailemisesta huolimatta tuntuu vähän siltä kuin vaan jauhaisi paikallaan eikä ole vielä täysin päässyt sinuiksi itsensä kanssa.

Vuosia sitten annoin sydämeni miehelle jonka luulin olevan sielunkumppanini. Sitten se perkele rikkoi mun sydänreppanan tuhannen säpäleiksi. Särkynyt sydän ei ole tässä nyt ainoa syy bloggaamiselle, mutta se on tietysti tällä hetkellä yksi iso syy sille, miksi olen ajautunut etsimään itseäni.

Puhelin piippaa.
''Anteeksi, ei ollut tarkoitus aiheuttaa turhaa huolta. Laitan viestiä huomenna. Pusuja, hyvää yötä.''

Sydämenmurskaajalta.

Mikä ajoitus! Mutta tässä sitä ollaan silti bloggaamassa. Anonyymisti, mutta rehellisesti.
Elämästä. Koska se tapahtuu just nyt.