Twentysomething

Tässä on nyt tilanne päällä. Sitä istuu satunnaisena torstaina tuntikausia paikallaan ja miettii, että jotain pitäisi tehdä. 25-vuotta on pamahtanut plakkariin parisen kuukautta aikaisemmin ja armoton itsensä ja oman sielupolon tutkiminen on päällä. Kuka olen? Mikä minusta tulee? Mistä löytyy onnellisuus? Miksei suklaata voi syödä suuria määriä muuttumatta virtahevoksi? Ja niin edelleen.

Tiedättekö, kun joskus (okei.. useammin kuin joskus) sitä hukkaa itsensä iltahämärissä ajatusten aallokkoon ja päätyy vetämään suklaaöverit sohvalle, tuijottamaan kattoa ja miettimään että tätäkö tää elämä nyt on. Että kaikesta seikkailemisesta huolimatta tuntuu vähän siltä kuin vaan jauhaisi paikallaan eikä ole vielä täysin päässyt sinuiksi itsensä kanssa.

Vuosia sitten annoin sydämeni miehelle jonka luulin olevan sielunkumppanini. Sitten se perkele rikkoi mun sydänreppanan tuhannen säpäleiksi. Särkynyt sydän ei ole tässä nyt ainoa syy bloggaamiselle, mutta se on tietysti tällä hetkellä yksi iso syy sille, miksi olen ajautunut etsimään itseäni.

Puhelin piippaa.
''Anteeksi, ei ollut tarkoitus aiheuttaa turhaa huolta. Laitan viestiä huomenna. Pusuja, hyvää yötä.''

Sydämenmurskaajalta.

Mikä ajoitus! Mutta tässä sitä ollaan silti bloggaamassa. Anonyymisti, mutta rehellisesti.
Elämästä. Koska se tapahtuu just nyt.